Ennen ainuttakaan nilkkaleikkausta rakastin urheilua kuin hullu puuroa. Mieleenkään ei tullut viettää päivää sohvalla ilman lenkkiä tai jos näin joka tapauksessa kävi, se oli todennäköisesti työstä johtuvaa. Silloin myös asuin vielä yksin ja tein töitä kuin pieni orava. Joku olisi voinut työnarkomaaniksikin jo kutsua, mutta ketään ei ainakaan päin naamaa tohtinut sitä tulla sanomaan. Paitsi yhden kerran esimieheni, mutta mitäs näistä.
Sitten kävi hassusti. Nilkka meni ensimmäisen kerran. Tuntui
painajaismaiselta maata sohvalla. Tuntui ihan todella sille, että seinät kaatuu päälle. Meni 8 kukautta ja palasin töihin. No ohhoh, nilkka ei tullutkaan vielä kuntoon. Meni kuukausia kuukausia kotona ennen kuin palasin töihin. Kotona oleminen oli edelleen aika hirveää, mutta siedettävämpää. Huomasin laiskistuneeni. Kun ei ole muuta mahdollisuutta kuin vain olla, on ihan turha edes haaveilla juoksulenkeistä. Sohva ja karkkipussit kutsuivat mun nimeä aina vaan enemmän ja enemmän, kunnes vihdoin palasin töihin. Vaihdoin työpaikkaa ja ohhoh, miten sattuikaan, tuli päivä jolloin sama pahan onnen nilkka meni kolmannen kerran. Olo oli jo aika tragikoominen, ei voi olla totta. Kotona olo oli huomattavasti helpompaa jo silloin, musta oli selvästi tullut laiska. Sanan kaikissa merkityksissä. Onneksi sekin päättyi reilun vuoden sairaslomalla olon jälkeen ja työt kutsuivat jälleen.
Laiskuus on metka asia. Kun on tottunut urheilemaan ja touhuamaan eikä yhtäkkiä voikaan, tuntuu se ihan hirvittävälle. Kun taas on pakottanut itsensä makaamaan sohvalle, tuntuu ihan hirvittävälle ajatukselle nousta siitä ylös ja lähteä takaisin ihmisten pariin. Minä, yltiösosiaalinen duracell-ihminen, olin hautautunut sohvaan ja siitä nouseminen oli todella, todella vaikeaa.
Viimeisen (toivottavasti ikinä) jalkaleikkauksen jälkeen tuli päivä jolloin jalkaa piti alkaa kuntouttaa. Koska olen aina ollut luonteeltani hiukan sellainen, että piiskaan itseäni eteenpäin, ei minulle tullut mieleenkään jäädä vain fysioterapeutin kuntoutuksen varaan. Aloitin käymään lenkillä ja kuntosalilla. Ehkä välillä vähän uimassakin. Pikku hiljaa, omien tuntemuksien mukaan.
Ensin salilla käynti maistui puulta. Olo oli vetämätön, ei kerta kaikkiaan jaksanut. Lihaskunto oli enää muisto jossain pääkopan syövereissä. Jonain päivinä työssä olon jälkeen tuntui sille, ettei salille meno voisi vähempää kiinnostaa. Tässä kohti loistavana motivaattorina toimi jalan kuntoutus ja oli vain kertakaikkiaan mentävä.
Onneksi menin. Aktiivista saliharjoittelua on nyt takana nelisen kuukautta ja olo alkaa taas olla hyvä.
Kuinka ollakaan, vaatteet alkavat olla vähän turhan isoja. Mieliala on virkeämpi. Ystäväni laiskuus ei asu meillä enää. Toivottavasti se ei koskaan palaakaan, se ei ole toivottu vieras.
Tällä hetkellä käyn salilla kolme kertaa viikossa ja koiran kanssa lenkkeilen keskimäärin seitsemän tuntia viikossa. Lisäksi pyrin käymään vielä kerran viikossa uimassa. Näillä mennään nyt ainakin jonkin aikaa, vaikka jossain vaiheessa on pakko palkata personal trainer apuun. Saliohjelmaan pitää saada päivitystä, sillä alkaahan kaikki maistua puulle jos vain viikosta toiseen tekee samaa.
Jo nyt salille raahautuminen on itsestään selvyys. Vaikka väsyttäisi, tietää salireissun jälkeen olevan paljon parempi olo. Joskus on tietysti pakko jättää välistä, koska eihän kipeänä voi harjoitella. Silloin salille lähtevää aviomiestä tulee katsottua haikeana ja on ihan mälsää jäädä sohvalle kotiin. Yhtenä hyvänä motivaattorina muuten toimii urheileva puoliso. Jos itseä ei huvittaisi ja toinen on kuitenkin lähdössä, on pakko mennä mukaan, koska ei kehtaa jäädä kotiinkaan. Lisäksi olen huomannut yhteisen urheiluajan toimivan oikein loistavana parisuhdeaikana. Tuntuu hyvälle tehdä jotain yhdessä. Uinti nyt ei ehkä ole parasta parisuhdeaikaa, mutta ainakin yhteiset lenkit koiraa taluttaen toimivat oikein mainiosti. :)
