Postausta postauksen perään

Mulla on pari päivää ollut käynnissä ihan valtava rupeama (tai sille se ainakin tuntuu, kun inspiraatio on joskus niin nollissa). Mä päätin vihdoin kirjoittaa hääblogini loppuun, kuten jo edellisessä postauksessa mainitsin.
Nyt se on enää paria postausta vaille valmis, jotka ajattelin vielä kirjoittaa tänään jos intoa riittää ja sitten laitan hääblogin pillit pussiin. Saan postaukset varmaankin julkaistua tän viikon aikana, tai ensi viikon alussa viimeistään..

Sitten riittää paremmin aikaa tällekin blogille, jotta voi kertoa meidän arjesta ja arjen toilailuista enemmän, eikä vain aina raapaista hiukan pintaa..

Päivän viihdytykseksi kuvat meidän karvajaloista:

Rölli

Severi

Reino

Nämä kaverit ei turhasta stressaa. :)


Kuulemisiin siis pian,
S

Musiikkirakkaus vuosien takaa

Sini kirjoitti blogissaan tänään mun yhdestä suurimmasta musiikkirakkaudesta, Stellasta.

Stellan tarina tulee päättymään tämän vuoden aikana, jonka kunniaksi on tehty kokoelmalevy.

Muistan itse olleeni Stella-fani heti alusta asti. Livenäkin olen sen muutamaan otteeseen nähnyt. Erityisen lujaa se iski muutama vuosi myöhemmin ja Pelkääjän paikalla - levyä tuli kuunneltua auton ratissa, silloin kun olin vasta saanut ajokortin. Ja monta kertaa sen jälkeenkin. Meni pitkä tauko, viime aikoina Stellalta tuli kuunneltua aina vain Häävalssi-nimistä biisiä miettien, että olisiko se meidän häävalssi. No eipä ollut, vaikka hieno biisi onkin. Tänään palasin Stellan pariin.

kuva

Päätin nimittäin vihdoin ottaa itseäni niskasta kiinni, tänään on aika kirjoittaa kaikki hääblogini postaukset loppuun ja julkaista ne varmaankin ensi viikon aikana. Taustalle siivittämään kirjoitusinspiraatiota päätin valita tämän Stellan levyn, joka löytyy Spotifystä. Täytyy tosin tilata se jossain vaiheessa itselle, ihan periaatteen vuoksi.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan, niin Stella kuin hääbloggaus. Tästä lähtien bloggaillaan vaan tästä rouvan elämästä, vaikkei tämäkään yhtään hullumpaa ole, päinvastoin. :)

Aurinkoista viikonloppua,

toivottaa:

Saara

Oma kaupunki mansikka, jokin muu kaupunki jotain parempaa?

Taas olisi kristallipallolle käyttöä.

Olemme jo hetken miettineet mieheni kanssa, että haluaisimme muuttaa jonnekin, mielellään mahdollisimman kauas Turusta. Meillä ei kummallakaan oikeastaan ole täällä mitään, mikä pitäisi meidät täällä. Työt tietysti, mutta niitä lienee voisi etsiä muualtakin. Ainoa asia mikä tänne jäisi, olisi ystävät. Toisaalta, auto ja muut kulkuvälineet on keksitty, jotta niitä vanhoja ystäviä edelleen voisi tavata. Valitettavasti kun emme nytkään ehdi jokainen viikko näkemään, joten tilanne ei sinällään eroaisi nykyisestä.

Turkukin on hieno paikka olla, meitä se tosin molempia vähän kyllästyttää tällä hetkellä. Meitä ei pidättele täällä mikään, joten miksi kuluttaa koko elämäänsä yhdessä paikassa?

Turku
Kuva täältä

On vaan vaikeaa tehdä siitä päätöstä, että minne sitä sitten muuttaisi. Vaihtoehtoja kun olisi niin paljon ja periaatteessa voisi muuttaa minnepäin Suomea tahansa. Mikä olisi sitten viisasta, sen kun tietäisi. Missä kaupungissa sitä viihtyisi, minkä tuntisi kodikseen? Pitäisi ensin päästä koeasumaan muutamaksi kuukaudeksi, jotta voisi olla varma, että tekee oikean päätöksen. Se ei taida oikein olla mahdollista, vaikka kivaa olisikin.

Olisi vaan uskallettava ottaa riski ja pakattava tavarat.. Kertakaikkiaan vaan lähdettävä. Ainahan sitä pääsee tänne takaisin, jos mieli joskus tekee.
Vielä tosin emme irtiottoa tee, koska molempien työt on kovin vaikea siirtää samaan aikaan muualle, mutta ainahan sitä hetken tullen saa haaveilla ja pohdiskella. Odotellaan vielä muutama vuosi, fiilistellään ja pohditaan..
Seuraava siirto taitaa olla kuitenkin Turun sisäinen muutto, mutta siitä lisää myöhemmin..

Aurinkoista viikkoa,
toivottelee:
-Sartsu

Kovan onnen nilkka

Kuten jo edellisessä postauksessa kirjoittelin, on tämän vasemman nilkan kanssa ollut yhtä ja sun toista.
Leikkauksessa olin siis keskiviikkona, jossa selvisi pienen pieni yllätys. Ortopedini tuli toteamaan minulle leikkauksen jälkeen, että: olipa hyvä kun leikattiin, sulla oli nimittäin yksi jänne kokonaan poikki ja jouduttiin tekeen jännesiirto."

Tjaah, no ei kait se ihme ole että on nilkka  särkenyt.. Ja minä hullu menin vielä töihin ennen leikkausta takaisin, kun ajattelin että kipuilu on vaan "normaalia" nivelsidevauriosta johtuvaa kipua. Tosin, enhän minä sitä voinut tietää, koska se ei näkynyt edes magneettikuvissa, joten turha syyllistää itseään. Leikkaus meni kuitenkin ilmeisen hyvin, jännesiirto ja muut sovitut korjaukset saatiin tehtyä. Nyt vain odotellaan tuloksia, aika näyttää millaiseen kuntoon tämä jalka vielä saadaan.

Pääasia on nyt se, että nilkka on leikattu ja toipuminen saa alkaa. Ensin köpöttelen kuusi viikkoa kipsin kanssa, sitten perään toisen samanlaisen pätkän kipsisaapas jalassa, jonka jälkeen ihmetellään tilannetta uudestaan. Toipuminen on hidasta, mutta vihdoin se prosessi pääsee edes alkamaan!

Kolmas kerta toden sanoo

Menen huomenna nilkkaleikkaukseen, vihdoin. Olen odottanut sitä viime elokuusta asti ja odottavan aikahan on tunnetusti pitkää, varsinkin jos sitä varjostaa kipu sekä särky.

Tämä kovan onnen nilkka leikataan kolmannen kerran kahden vuoden sisällä. Ensin taitoin sen ollessani lenkillä (urheilu on vaarallista, kuomat!) ja edessä oli leikkaus numero yksi. Sitten puoli vuotta sen jälkeen huomattiin, että nilkan rasitusmurtuma ei luudukaan itsestään ja tuli leikkaus numero kaksi. 

No ei siinä vielä kaikki, näppärä tyttö kun olen, niin puoli vuotta leikkauksesta numero kaksi jälleen taitoin nilkan töissä.

Ja tässä sitä nyt ollaan ja odotellaan.

Harmittaa, että tulee taas pitkä pätkä sairaslomaa. Kiukuttaa olla taas kauan töistä pois.

Vaikka kuinka työnantajastani pidänkin, totean kuitenkin, että terveys menee työn edelle.

On ollu aika raskasta olla 24 vuotiaana seitsemänkymppisen kropassa. En ole saanut harrastaa liikuntaa ja muutenkin päivät on kuluneet sohvannurkassa.

Kokemus tämäkin, asioita osaa taas arvostaa ihan eri tavalla. Toki täytyy olla tyytyväinen, että kyseessä on ollut "vain" nilkka, eikä mitään vakavampaa. Olen kuitenkin voinut elää muuten normaalia elämää, liikunnan harrastamista lukuunottamatta.

Kuitenkin toivon, että vihdoin ja viimein tämä kovan onnen nilkka saataisiin kuntoon ja pääsisin palaamaan takaisin "normaaliin" elämään. Olisin sen ansainnut.

Pitäkää siis peukkuja, että koipi saadaan vihdoin kuntoon. :)

Minä palailen takaisin blogin äärelle jahka leikkauksesta hiukan toivun ensin.

Nyt kipaisen vielä kiiruusti jääkaapille, kohta ei saa enää syödä tai juoda, koska leikkaus on heti aamulla. Äkkiä siis vielä murua rinnan alle. ;)

Aurinkoista viikkoa toivottaen:

Sartsu

Esittelyssä karvajalat

Tänään esittelyssä on meidän perheen lemmikit. Meidän kokoonpanoon kuuluu tällä hetkellä kaksi kissaa ja koira. Jossain hamassa tulevaisuudessa, kun suunnitelmiin kuuluu omakotitalo ja iso piha niin toisen koiran ottaminen on varmasti ajankohtaista. Ihan vaan siksikin, että koirat pitäisivät seuraa toisilleen.

Molemmat kissat, Rölli ja Reino, ovat maatiaiskissoja - niitä ihan tuikitavallisia. Molemmat on aikanaan pelastettu meille kotiin hieman kyseenalaiselta kohtalolta.

Rölli ihan pienenä.

Rölli tuli luokseni kaksi vuotta sitten erään tutuntutun kautta ja Reino löydettiin netti-ilmoituksella ja tuli viime kesänä paikallisen eläinsuojeluyhdistyksen kautta.

Röllillä oli varmasti hiukkasen onnellisempi "nuoruus", koska se sai luovutusikään asti olla emonsa kanssa ja sitä kautta vahvistua, kun taas Reino ei.

Rölli ja meidän edellinen koira Pablo. Jätkät mätsäsi väreiltään täydellisesti yhteen!

Reino tuli luoksemme 4-5 viikkoisena, kun ilmeisesti sen emä oli kuollut. Reinon ensimmäisten viikkojen tarina jäi meille vähän auki emmekä oikein tarkkaan tiedä mitä on tapahtunut, mutta paikallisen eläinsuojelun käytyä noukkimassa pennut, ne "sijoitettiin" erääseen perheeseen, jotka välittivät ne eteenpäin.

Tirsat maistuu pikkukissana.

Reino oli pienen pieni karvapallo kun kävimme sen hakemassa luoksemme. Huoli siitä, että selviytyykö se ylipäätänsä oli kova, mutta pian saimme Reinon kunnon vahvistumaan. Reino kasvoi hyvin, mutta siitä jäi huomattavasti pienempi kuin Röllistä.

Reino juuri kotiutuneena

Molemmat kissat ovat kovin leikkisiä ja sosiaalisia tapauksia, muistuttavat ilmeisesti käytöstavoiltaan lähinnä koiraa. Kun me tulemme kotiin, juoksee koko kolmikko innoissaan eteiseen vastaan. Molemmat kissat on niin sosiaalisia, että ihan välillä vieraitakin ihmetetyttää.
Viimeisin lisäys perheeseemme oli Amerikanvesispanieli Severi. Se tuli meille viime lokakuussa ja on siitä lähtien sekoittanut hyvin pakkaa.

Severi matkalla kasvattajalta kotiin.

Amerikanvesispanieli on rotuna Suomessa todella harvinainen, niitä on vain noin 30-40 kappaletta. Meillä kävi ihan mieletön tuuri, että sellaisen heti saimme.
Amerikanvesispanieli on kehitetty USA:ssa noutavaksi lintukoiraksi. Sillä on aina joko laineikas tai ihan kihara turkki, meidän Severi kuuluu tähän jälkimmäisen kategoriaan. Sen todella huomaa, että se on kehitetty noutavaksi koiraksi. Severi ottaa suuhunsa kaiken minkä mahdollista ja sitten se kulkee pitkin kämppää milloin sukka, milloin kaukosäädin suussa.

Tuo sammakko ei montaa päivää selvinnyt ehjänä, kiitos ton pikkukoiran naskalihampaiden..

Severi on melkoinen koiramaailman klovni. Se on aktiivinen ja nauttii seurasta, rakastaa kaikkia ja kaikkea. Jokainen ihminen ja eläin on aina uusi, kiva tuttavuus, johon pitäisi päästä heti tutustumaan. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää.
Jahka minun jalka kuntoutuu, Severin kanssa olisi tarkoitus alkaa harrastamaan agilityä, tokoa tms. Suunnitelmissa olisi myös pyörähtää näyttelykehässä katsomassa, että olisiko sille harrastukselle edellytyksiä.

Tää kaveri ei turhista stressaa

Meillä koko kolmikko on tullut hyvin toimeen alusta asti, mikä on tietysti helpotus. Koska koko sakki on vielä aika nuori, meillä on tosiaan kotona hiljaista.. öö? Ei ikinä. :)

BFF 's :D

Lisäksi haaveilen vielä hevosesta. Se ois niin ihanaa, kun voisi muuttaa johonkin vähän landemmalle missä saisi ostettua talon, jossa olisi iso piha ja mahdollista pitää eläimiä. Huoh.. Onneksi aina saa haaveilla! :)

Että tälläinen eläinpitoinen postaus tänään..

Letkeetä sunnuntaita, 

toivottelee Sartsu

Rakkaudesta hokiin

Varsinaisesti en osaa sanoa, että mistä tämä lähti. Joskus ala-asteella muistan päässeeni katsomaan sitä ensimmäistä kertaa livenä. Olihan se hienoa pikkutytön mielestä ja ilmassa oli vähintäänkin suuren urheilujuhlan tuntua, vaikka kyse oli jostain hikisestä TPS:n pelistä.
Yläasteella kiinnostukseni tätä lajien kuningasta kohtaan kasvoi, ehkä kiitos sen aikaiselle poikaystävälleni, joka pelasi tätä lajia. Siitä lähtien se on kuulunut jokaiseen talvikauteen ja keväisin näihin aikoihin on aina jännät paikat.

Mistä on siis kyse? No jääkiekosta, tietty!

Olen todella yksi niistä harvoista naisista, ketkä viettävät ilomielin perjantai-illan istuen hallilla katsoen peliä. Mieheni on myös todella kova hokifani johtuen omasta pitkästä jääkiekkotaustastaan.
Me vietämme talvikaudella iltoja jäähallilla, iltoja sohvalla katsoen jääkiekkoa televisiosta ja hetkiä keskustellen lajista. Meillä on molemmilla omat joukkueemme, jota kannustamme ja ne ovat luonnollisestikin ihan erit. Mies kannustaa turkulaisittain seuraa, jossa on itsekin pelannut pitkät tovit ja minä seison henkeen ja vereen helsinkiläisten takana.

Elämäämme mahtuu toki muutakin, mutta kyllä se on meillä ihan selvää, me pidämme jääkiekosta.
Aika-ajoin tämä aina aiheuttaa kummastusta, etenkin minun kaveripiirissä ja ehkä jopa S:nkin kaveripiirissä. "Ai sun vaimo kattoo sun kanssa jääkiekkoa, wtf?"

Näihin aikoihin joka ikinen vuosi on jännät ajat. Ketään ei ole varmasti onnistunut olemaan kuulematta sitä tosi seikkaa, että MM-kisat ovat taas täällä. Piti jääkiekosta tai ei, niin jokainen varmaan on asiasta jo kuullut.
Se tarkoittaa sitä, että me olemme taas ahkerasti liimaantuneet sohvannurkkaan kannustamaan Suomea.
Eilinen voitto oli jälleen niin hieno, joten ei muutakun Ihanaa Leijonat, ihanaa!