Sairaslomalaisen elämää

Tätä sairaslomalaisen eloa on tullut vietettyä nyt 11 kuukautta putkeen. Sitä edeltävänä kahtena vuotenakin melkoinen määrä vielä lisäksi.

Joku aina säännöllisin väliajoin kysyy, että "miten sä pystyt olemaan kotona?". Niin no, jos on kipsi jalassa kovien särkyjen kanssa, niin ei oikein auta muu kuin olla kotona. Onneksi oma liikuntakyky alkaa pikku hiljaa palata, mutta silti sitä on vielä edelleen enemmän tai vähemmän kodin orja, koska esimerkiksi autolla ajo ei suju ja bussipysäkillekin on vielä liikaa matkaa kävellen.

Onneksi aviomieheni on sisukkaasti raahannut minut pois kotoa niinäkin päivinä, kun itsestä tuntuu jo hyvinkin erakoituneelle ja sohva tuntuu huutavan mun nimeä kurkku suorana.

Toivon, että ihmiset eivät edes yritä kuvitella mille tämä tuntuu, koska nämä kysyjät eivät sitä tiedä ja parempi niin. En toivo näin pitkää toipumisaikaa kenellekään. Vaikkakin tämä onkin ollut ohi menevä tila, on ollut melkoisen ahdistavaa, kun se vain jatkuu ja jatkuu. Onneksi suunta tästä on vain ylöspäin ja parempaan ollaan menossa - ja lujaa! :)

Kun on sairaslomalla näin valtavan kauan, oppii tekemään itselleen päivärytmin. Ensimmäiset viikot menee ihan miten sattuu, mutta jossain vaiheessa on pakko kehittää jonkinlainen rytmi elämään jos meinaa pitää päänsä kasassa. Samat asiat toistuu päivästä toiseen ja elämä alkaa pyöriä pienien kotitöiden ympärillä. Päivän kohokohta on, kun mies tulee töistä kotiin.

Kun on tarpeeksi pitkään kotona ilman mitään järkevää tekemistä, kuten minä, sitä jollain tavalla muuttuu. Tästä sosiaalisesta yliaktiivisesta ihmisestä on tullut sohvaperuna, ketä ei jaksaisi tutustua uusiin ihmisiin. Se on huolestuttavaa, mutta toisaalta ymmärrän itseäni. Uskon, että tilanne palautuu ennalleen, kun palaan taas työelämään, mutta tällä hetkellä se silti ärsyttää.
Väsyttää, jatkuvasti ja jokainen pienikin kotityö mihin pitäisi ryhtyä, tuntuu kuin lähtisin vähintäänkin valloittamaan Mount Everestiä.

Kipsin vaihto kävelykipsiin helpotti elämää kyllä huomattavasti. Olen saanut kuukauden verran varata jalalle ja voin tehdä jo kotitöitä tai vaikka laittaa ruokaa. Oli se luksusta täyttää astianpesukonetta ekaa kertaa kipsin poiston jälkeen, niin oudolta kuin se kuulostaakin.

Pointsit silti mun miehelle. Kun hän tulee kotiin, olen kuin papupata. Koska mun sairaslomapäivissä ei paljon tapahdu niin haluan kuulla ehdottomasti, että miten miehen päivä on mennyt. Hän on ollut eksoottisella matkalla koko päivän - töissä. Uu, jännää - ajattelen ja esitän jo viidennen kerran tällä viikolla saman kysymyksen "Oliko kivaa töissä?".
Leikkauksen jälkeen koko huushollin pyöritys koiran ulkoilutuksesta imurointiin ja kaupassa käymisestä vaimosta huolehtimiseen kaatui miehen niskoille - niiden kevyiden 12 tuntisten työpäivien lisäksi. Silti en kertaakaan kuullut hänen valittavan. Kertaakaan hänellä ei ole mennyt hermo minuun, vaan jaksaa jokaisen työpäivän jälkeen kuunnella minun loppumatonta papatustani.

Minä sen sijaan kiukuttelen välillä kuin pikkulapsi. Joskus kotona kaatuu seinät päivän aikana niin pahasti päälle, että se purkautuu turhautumisena. Mies on ymmärtänyt tämänkin ja saa minut aina jollain ihme konstilla hymyilemään.

Mies on tainnut ansaita pullon kuohuvaa kiitokseksi... :)

Onneksi oma tilanne on sentään onneksi ohi menevä. Jalka kuntoutuu hyvää vauhtia ja tämän vuoden puolella pääsen vielä takaisin töihinkin. Enää ei siis ole oikeastaan mitään hätää, kunhan se nilkka vain tulisi lopullisesti kuntoon. Suurimman osan ajasta tiedostan, että tämä on vain hetkellistä ja osaan suhtautua tähän oikein.
Positiivinen ajattelu auttaa, myös tämän asian suhteen.

Onnea on huolehtiva, kärsivällinen ja huumorintajuinen aviomies. Niin ja se terveys.